Itselleni tuo talvipäivänseisaus on ollut tosiaan papan opettama merkki siitä, että kevät alkaa ainakin henkisesti. Viime vuodet isoin merkki keväästä on ollut se, että kuulee pöllöjen soitimen alkavan. Edellisessä kirjoituksessa kerroin uskovani, että ääniä alkaa kuulua tammikuun viimeisellä viikolla, mutta olin väärässä. Ensimmäiset havainnot tulivat 19.1, kun eräällä tuntemallani reviirillä huuhkajat aloittivat ääntelyn ja vielä kävi niin, että ollessani paikalla huuhkaja koiras lensi tuttuun saalistustolppaansa ihan eteeni istuskelemaan ja sain sen kuvata. Seuraavana aamuna sitten kuulimme ensimmäiset lehtopöllötkin äänessä.
Tänään 2.2.2018 suuntasin illan pimetessä tuonne maastoon kiireisen päivän jälkeen. Olin siinä uskossa, että en ehtisi ajoissa niin sanotuille pelipaikoille. Saavuttuani paikoille oli vielä hiukan hämärää. Tähän aikaan vuodesta sitä ei usko kuinka äkkiä päivä pitenee.
Hetken oltuani paikoillani sumun peitossa olevalta huuhkajavuorelta kuului tuttu ääni. Tuo kaunis HUU-HU ääni on edelleen sellainen kuultava, että iho menee ”huuhkajan lihalle” ja sydän alkaa kiihdyttää lyöntejään. Tuohon ääneen ei vain voi kyllästyä ikinä.
Tuon äänen soidessani korvissa ajatukseni siirtyivät yhtäkkiä siihen hetkeen, kun ensimmäisen kerran kuulin huuhkajan. ’Silloin työhullun nuoren miehen kroppa oli saanut tarpeekseen jatkuvasta kiireestä ja paineesta. Kroppa ei kestänyt kaikkea tuota rasitusta vaan oli tullut aika pysäyttää mies.
Olin vuoden 2011 lopussa sairastunut vakavasti ja elämä oli uudessa tilanteessa. Sairaalan sängyssä maatessani olin päättänyt taistella ja tehdä kaiken mitä vain minulta vaadittiin, jotta vointini paranisi. En tiennyt edes olisiko se mahdollista, sillä kyseessä oli etenevä ja parantumaton sairaus. Se, ettei käveleminen ollutkaan enää itsestään selvää, oli melkoinen pysäytys. Sitä tajusi kuinka heikko sitä ihminen kuitenkin on. Usein sen tajuaa vasta liian myöhään.
Helmikuun lopussa 2012 olin jo hiukan opetellut uudelleen kävelemistä. Eräänä yönä ollessani lenkillä kyyneleet silmissä, kun käveleminen sattui niin paljon ja tuntui, ettei kävelemisestä mitään tule, se sitten tapahtui. Kuulin ensimmäisen kerran huuhkajan huhuilun kuulaassa pakkasyössä. Tuolloin en voinut ymmärtää kuinka isoista asioista oli kysymys ja millaisille retkille tuo pahamaineinen yönruhtinas minut tulisi johdattamaan. Päässäni oli vain ajatus nähdä ja kuvata tuo mahtava lintu. Siitä alkoi hurjan määrän aikaa ja hikipisaroita vaatinut projekti. En tuolloin voinut uskoa, että tuo ääni johdattaisi minut tielle, joka saisi minut rauhoittumaan niin paljon, että jaksan istua metsässä tai kuvauskojussa tunti toisensa perään sekä johdattaisi minut luontokuvauksen ihmeelliseen maailmaan.
Nyt 6 vuotta myöhemmin olen kohdannut huuhkajan luonnossa lähes 200 kertaa ja monesti sen myös kuvannut. Se on paljastanut minulle paljon omia salaisuuksiaan ja samalla opettanut minulle paljon siitä, ettei kannata luoda asioista mielipidettä sen perusteella mitä mieltä muut ovat asioista, vaan sen mukaan mitä itse ajattelee ja on kokenut. Monet luonnossa olevat kokemukset ovat kuin kalavaleita. Kukaan ei niitä tahdo uskoa.
Monesti kesällä huuhkajakallioilla kiipeillessäni olen itseni laittanut täysin likoon ja jopa hiukan liiankin rohkeasti siellä kiipeillyt suhteutettuna siihen millaisessa kunnossa olen ollut. Kaikki nuo kokemukset ovat olleet kaiken tuon arvoisia. Tuo monille ikuisesti piilossa pysyvä pöllö on vienyt minut aivan uusiin maailmoihin, olen saanut tutustua aivan mahtaviin uusiin ihmisiin myös huuhkajan kautta. Ennen kaikkea se on antanut minulle syyn harjoitella ja saanut minut harjoittelun kautta loistavaan fyysiseen kuntoon. Huuhkajasta, tuosta epäonnea ja onnettomuutta tuovasta linnusta on tullut minun pelastajani ja voimalintuni.
Kiitos Huuhkaja.
